Hei kaikki Cumuluslaiset !
Olin mukana perustamassa Cumulus kerhoa 30.12.1940 ja olin ensimmäinen kirjautunut jäsen, mutta sihteeri Nils Kjeldsen asetti perustavat jäsenet ensimmäisiksi ja niin minusta tuli vasta viides tai kuudes.
Kaikki alkoi siis näin:
Olimme kolme poikaa eräänä pimeänä lokakuun tai olisiko ollut marraskuun iltana kävelemässä Töölössä ja meillä oli tylsää. Sitten joku mainitsi että Pohjoisrannassa oli kerho, jossa voi nyrkkeillä tai painia ja sitten vielä ampua pienoiskiväärillä. Ensin pitää hiukan harjoitella, mutta sitten täysillä vaan. Nyrpistin vähän nokkaani treenaamiselle, mutta että ampua pienoiskiväärillä – sehän olisi upeeta. Otimme vitosen raitsikan ja ajoimme sinne. Päästyämme kerhohuoneiston oven eteen, niin ovi oli teljetty ja sinetöity poliisin sinetillä varustetuin paperinauhoin. Ajoimme kotiin, ja pari viikkoa myöhemmin saimme viidakkorummun kautta tietää että kerho oli jälleen avattu.
Ajoin yksin sinne. Siellä oli noin 30 kaipparia ja yksi vähän vanhempi kaveri, Stig Ragnar Landsdorff. Hän piti vähän ”eksersiisiä” meille ja kertoi sitten että kerho muuttaa Lepolankujalle Töölööseen, ja siellä alkaa lennokkien rakennuskurssi.
Alkuperäisen kerhon tarkoitus oli perustaa vähän Hitler Jugend tyylinen yhteisö Suomeen, mutta Suomen Ilmailuliitto käänsikin upeasti poikien mielenkiinnon lennokkien rakentamiseen. Kun kurssi loppui, perustettiin Flygklubben Cumulus. Perustavat jäsenet olivat Stig Ragnar (Nani) Landsdorff, Nils Kjeldsen sekä Majken Gröndalin veli, mutta en muista hänen etunimeään. Joku muukin oli vielä…… ja sitten tuli jäsenten sisäänkirjautuminen, jossa olin ensimmäisenä.
Lennokkikursseilla oli myös Lennart Poppius. Hän oli Suomen Ilmailuliiton sihteeri. Myöhemmin hän hoiti hienosti kaiken sen että Cumulus sai kaikki ne etuudet jotka kerholle kuuluivat.
Flygklubben Cumuluksen poikaporukan kanssa suunniteltiin sitten miten me lennettäisiin rakentamallamme Harakka harjoituskoneella Helsingin pohjoispuolella sijaitsevalla Malmin lentokentällä.
Olin ollut perustamassa Flygklubben Cumulusta 30. tammikuuta 1940 ja 12 vuotiaana olin kerhon ensimmäinen kirjattu jäsen perustajien lisäksi. Ensin rakensimme lennokkeja ja sitten kun ei enää sodan aikana mistään saanut balsapuuta ja kuminauhoja, siirryimme purjelentokoneiden pienoismalleihin. Mallipiirustusten puuttuessa aloin itse suunnittelemaan pienoismallejani.
Päämääränä oli koko ajan kyllä oikeat purjelentokoneet. Saadaksemme rahaa tarpeisiin järjestimme lennokkinäyttelyn erääseen kouluun. Siitä tuli oikein suurmenestys, mutta kun meidän sitten piti purkaa näyttely, niin tulikin ilmahälytys. Siitä tuli Helsingin viimeinen suuri ilmahälytys 8 helmikuuta 1945. Pommeja putoili rajusti ja palojen löyhkä oli valtava. Koulun vahtimestari epäili että koulu paloi, mutta hän ei uskaltanut mennä vintille tarkistamaan asiaa. Rohkaisin mieleni ja menin tarkistamaan asiaa. Matkalla pommisuojaan näin rapun ikkunasta kuinka venäläinen kone syöksyi valonheittimien alapuolelta ja pudotti kaksi pommia. Ne ulisivat niin että luulin niiden osuvan päähäni. Juoksin rappusia vauhdilla alaspäin mutta pääsin vain puoli kerrosta, ennen kuin pommit räjähtivät. Ilmanpaine heitti minut pohjakerrokseen ja sain aika annoksen lasinsiruja, ikkunankaaria ja -karmeja sekä rappausta päälleni. Saan kiittää pitkää ulsteriani että sain vain muutamia naarmuja ja haavoja nilkkoihini. Pommi oli osunut vastapäiseen taloon ainoastaan noin 30 metrin päähän.
Harakkaa rakennettiin ja se valmistui ja kesällä 1946 saatoimme lentää sillä. Veljeni Hilding opiskeli Teknisessä Korkeakoulussa. Hän teki työsuunnitelman miten kone saataisiin nopeasti kasattua kentällä kuljetuksen jälkeen. Tuloksena oli että saavutimme päälle sata starttia yhtenä päivänä, toisten kerhojen päästessä vaan noin 35 starttiin.
Tässä on kuva jossa Kaj Arppe starttaa lentoaan. Seuraavana vuorossa olen minä. Harakka vedettiin ilmoihin vinssillä ja vetoköysi irrotettiin vetämällä vaijerista.
Startatessani tunnustelin että missä se vaijeri irrotusta varten oli. Sain vaijerin käteeni. Se oli katkennut. Samalla vinssi starttasi. Yritin pitää konetta maassa ja samalla vähän vaaputtaa siivekkeillä hätämerkiksi, mutta vinssi vain lisäsi vauhtia niin että kone nousi ilmaan.
Noin parin metrin korkeudessa sain irrotettua turvavyöt ja olisin voinut heittäytyä koneesta, mutta silloin olisi kone noussut nopeasti pystyyn, tehnyt pystykäännöksen ja syöksynyt maahan ja mitä suuremmalla varmuudella tuhoutunut. Kaiken sen työn jälkeen jota olimme koneen eteen tehneet, niin tämä vaihtoehto oli kyllä pois suljettu. Jos vintturin pianolankaa ei saa kytkettyä irti, niin matka jatkuu vinssin yli ja suoraan mäkeen. Kaikki jotka olivat näin tehneet, olivat menehtyneet.
Vinssissä oli ns. giljotiini jolla voitiin katkaista hinauslanka, mutta vinssinhoitajat olivat yleensä reagoineet liian hitaasti. Tästä hyvin tietoisena vedätytin korkeutta noin sataan metriin elääkseni muutaman sekunnin kauemmin. Sitten irrotin turvavöiden lukon ja aloin hivuttautua nokkaa kohti. Toisella kädellä pidin ohjaussauvan yläosasta kiinni pystyäkseni edes jotenkin ohjaamaan ja toisella kädellä onnistuin irrottamaan vinssiköyden. Makasin ohjaussauvan vieressä ja olin putoamaisillani. Olin nähtävästi vetänyt ohjaussauvasta ja kone kallistui ja teki syöksyn vasemmalle. Keskipakoisvoima auttoi minua pysymään koneessa ja sitten sainkin toisella kädellä kiinni ohjaussauvan alaosasta ja pystyin hivuttautumaan istuimelle ja tekemään myötätuulilaskun. Istuin oli hyvin lakattu ja erittäin liukas. Laskeutuessani meinasin väkisin liukua istuimelta. Ainoastaan puolet toisella kinkulla enää istuen kone viimein pysähtyi.
Tällaisesta koitoksesta olisin voinut saada tosi kammon, mutta nuorena poikana sitä vain nauroi tämän sortin elämyksille.
Bertil af Enehielm
Cumuluksen ensimmäinen varsinainen jäsen