”Oman hinauskoneluokkansa ensimmäisenä edustajana maailmassa on konetta tervehdittävä suurella tyydytyksellä”, kirjoitti Tekniikan Maailma tammikuussa 1965. Kyseessä oli suomalainen PIK-15, jonka prototyypin lehden toimittaja Eero Juurikkala oli saanut koelennettäväkseen. Kone oli tehnyt ensilennon elokuussa 1964 diplomi-insinööri Kai Mellénin ohjaamana. Uusi hinauskone oli Polyteknikkojen ilmailukerhon tuotos, jonka oli suunnitellut diplomi-insinöörit Mellén, Ilkka Lounamaan sekä Jussi Rinnan. Myös seuraavan Hinun, Nummelaan hankitun OH-YHB:n puuosat tehtiin Jämillä. Valmiiksi se tuli huhtikuun alussa 1968. (katso TM testi tästä)

Erinomainen hinauskone

Hinun maakäsiteltävyyttä pidetään hyvänä – jopa erinomaisena – ja sillä on helppo rullata. Jousiteräksinen päälaskuteline on leveä (2,8 metriä), mikä helpottaa kannuspyöräkoneella rullaamista. Pyörissä on hydrauliset levyjarrut, joiden polkimet on asennettu ohjaajan sivuperäsinpolkimiin. Kannuspyörä on ohjattava ja jousitettu lehtijousilla.

Tärkeimpiä hinauskoneen ominaisuuksia on vetää purjekone mahdollisimman ripeästi taivaalle ja laskeutua 500 tai 1000 metrin korkeudesta nopeasti kentälle kiskomaan seuraavaa asiakasta taas ylös. Tehokkaalla moottorilla päästään toki vauhdikkaasti ylös mutta haasteellisempaa on päästä nopeasti laskuun kentälle, sillä koneen liukuessa alas sillä on nopeuden johdosta liike-energiaa, joka pitää saada ”tuhlattua” ennen laskua – ja tämä vie yleensä aikaa. Hinun 60 asteen kulmaan kääntyvät laipat ovat kuin syöksyjarrut. Niiden ansiosta Hinulla voi syöksyä jyrkästi ja silti tulla suoraan laskuun, koska laipat pitävät nopeuden kurissa jyrkän liu’un aikana ja oikaisussa hidastuvuus on suuri.

Myös ohjausominaisuuksissa Hinun suunnittelijat onnistuivat hyvin. Varsinkin tehokkaat ja miellyttävät siivekkeet ovat saaneet kehuja lentäjiltä ja ohjainvoimia pidetään sopivina. Ylipäätään ohjattavuus ja vakavuus ovat hyvät. Kaksoisohjaimilla varustettuna konetyyppi on soveltunut hyvin myös koulutukseen – pelkästään Nummelan Hinulla arvioidaan koulutetun yli sata hinauspilottia.

Superhinu

Alun perin PIK-15 suunniteltiin 150 hevosvoiman nelisylinteriselle Lycoming-moottorille. Sen voimin Hinun nousunopeus oli kiskottaessa yksipaikkaista 3,5 metriä sekunnissa ja kaksipaikkaista 2,6–3,4 metriä sekunnissa. Nummelan Hinussakin oli aluksi 150 hevosvoiman Lycoming, joka vaihtui 70–80-lukujen taitteessa 160 hevosvoiman moottoriin. Sitten 80-luvun puolivälissä sen nokalle asennettiin 180 hevosvoiman Lycoming-moottori. Mitään muita muutoksia koneen rakenteeseen ei juuri tarvittu, vain uudestaan muotoiltu nokkapellitys – näin saatiin 20 hevosvoimaa lisätehoa vastuksen pysyessä samana.

Modifikaation Hinuun tehnyt Martti Sucksdorff nimesi koneen ”Superhinuksi”. Puhtilisä vaikutti suoritusarvoihin mukavasti: hinaus 500 metriin menee Superhinulla minuuttia nopeammin kuin 160 hevosvoiman moottorilla varustetulla Hinulla. Suoritusarvoihin vaikuttaa luonnollisesti paljon myös potkuri.

Sucksdorff pitää YHB:n teho/painosuhdetta erittäin hyvänä ja senkin puolesta se täyttää tehtävänsä hinauskoneena vielä nykyaikanakin.

Puukone kestää

Nummelan Hinulla on tehty kauden 2019 päätyttyä jo yli 105 000 lentoa, tunteja sillä on 8600 –se on aika hyvin konetyypiltä, joka on valmistettu puusta. Virallisesti sadastuhannes lento tapahtui yli kuusi vuotta sitten, 11. elokuuta 2014. Saavutus hakee vertaistaan jo maailmanlaajuisestikin. Toki koneeseen on tehty vuosien saatossa pari peruskunnostusta; sitä on paikkailtu, liimasaumoja korjattu ja kangasverhoilu uusittu, mutta runko, siivet ja peräsimet ovat yhä alkuperäisiä, mikä on harvinaista puusta valmistetuissa moottorikoneissa – niissä kun esimerkiksi öljy tahtoo tehdä tuhojaan päästessään rakenteisiin. Hyvin hoidettuna puu on kuitenkin kestävä materiaali, joka suojattuna säilyttää ominaisuutensa vuosikymmeniä.

”Ällistyttävä PIK-15 Hinu” otsikoi Tekniikan Maailma koneen koelennosta kertovan juttunsa 1965 – sitä se on yhä tänäkin päivänä, ehkä vieläkin suuremmalla syyllä.